Demokraatti 29.3.2012

Demokraatti 29.3.2012

Oodeja ilolle, tahdikkuudelle ja teatteritaiteelle

Pertti Julkunen

Käytöskukka on tamperelaisen kehitysvamaisteatteri La Stradan kolmas ensi-ilta. Ensimmäinen oli vuonna 2009 esitetty sydämellisen kaunis Elämän jano, joka perustui Helena Haaviston runoihin. Varsinainen läpimurto oli vuoden 2011 Laulu tulipunaisesta kukasta. Hurmaavan tarmokas Linnankoski-tulkinta saavutti lämpimän yleisönsuosion ja herätti syvää innostusta teatterin ammattipiireissä. Käytöskukkaa ohjaaja Anu Panula luonnehtii kevyeksi välityöksi, sillä syksyllä ensi-iltansa saavaa William Shakespearen Kesäyön unelma suunnitellaan jo.

Kahden suuren produktion välissä tehty esitys kestää vain puoli tuntia ja on rakenteeltaan melko yksinkertainen, joten kevyt välityö on oikeutettu luonnehdinta. Tunnelma on iloinen ja hyväntuulinen, siis kevyt. Samalla Käytöskukka on mitä painavin teos. Näyttelijöiden taidot ja itsevarmuus ovat kehittyneet Tulipunakukan jälkeen vielä lisää. Yleisö otetan haltuun entistäkin herkemmin ja levollisemmin.

Käytöstavat kunniaan!

Käsikirjoitus perustuu Pekka Salon Pikkukakkoselle 1990-luvun alussa ohjaamaan Urpu Urputtaja tv-sarjaan. Teemana ovat hyvät käytöstavat. Ryhmä nuoria aikuisia taiteilijoita lähtee kaupungille ja käy muun muassa kioskilla, teatterissa, uimarannalla, ravintolassa, bussipysäkillä ja bussissa. Matkan varrella kohdataan tahdikkuuden ja toisen huomioon ottamisen ongelmia. Niitä käsiteltäessä lauletaan kymmenen Sami Panulan säveltämää ja Anu Panulan tai Pekka Salon sanoittamaa laulua.

Ryhmä antaa pahaan moralismiin sortumatta hyviä vinkkejä esimerkiksi teatterissa käymistä varten. Jos joku katsomossa koko ajan höpöttää, niin silloin itse näytelmästä kehno muisto jää. Näinhän se on. Aika usein joku tosiaan höpöttää katsomossa veret seisauttavan raivostuttavasti. Mutta työryhmä ei tyydy pelkkään hyvien käytösvinkkien antamiseen, vaan pohtii esityksen pohjalla olevaa vakavampaa erilaisuuden ja tahdikkuuden ongelmaa. On epähienoa häirita ja olla muutenkin ottamatta toista huomioon. Vielä epähienompaa on ottaa toinen huomionsa keskipisteeksi ja tuijottaa tätä siksi, että hän on erilainen.

Kehitysvammaiset tekevät vammojensa takia joitakin asioita toisella tavalla kuin monet muut ihmiset. He ovat siis erilaisia. Kehitysvammaisteatteri La Stradan näyttelijät ovat erilaisia kuin me tavalliset keskinkertaiset ihmiset myös siinä suhteessa, että he ovat suuria teatteritaiteilijoita.

Rytmikeijut hurmaavat yleisönsä

Ohjaaja Anu Panula istui eturivissä viistosti edessäni, joten minulla oli näköala hänen käsiinsä. Huomasin, että näytelmä tapahtui yhtä aikaa kahdessa paikassa: näyttämöllä ja ohjaajan sylissä. Esityspaikkojen välillä vallitsi tarkka ja lämmin yhteisymmärrys. Panula ohjasi näytelmäesitystä kuin intohimoinen kapellimestari sinfoniaorkesteria. Rytmi ja tunnelmien muutokset kulkivat hänen käsiensä kautta. Näyttelijät eivät tyytyneet reagoimaan suggestiiviseen ohjaukseen vaan antoivat takaisin. Esityksen perustaksi syntyi elävä, nopeaa hoksaamista vaativa ja molemminpuolista ymmärtämystä syventävä vuorovaikutus.

La Stradan näyttelijöitä kannattaa kehua teknisistäkin ansioista. Puhe artikuloitui melko kuuluvaksi ja laulujen sanatkin erottuivat, vaikka musiikki soi joskus liian kovaa. Tätä paljon tärkeämpää on työryhmän ilmiömäinen rytmitaju ja rytmiikan hallinta. La Stradan esityksissä on kunkin musiikkikappaleen oman rytmin lisäksi tietty koko esitystä hallitseva perusrytmi, joka luo esityksen mielialan ja ilmaisee tekijöiden eettisen laadun ja pitää rakenteen koossa.

Kaikkein tärkeintä on se tapa, jolla La Strada luo yhteyden yleisöönsä. Heleä huumori ja joviaali luottavaisuus hallitsevat esitystä, jossa on myös pieni mutta hyvin tuntuva annos merkillistä unelmointia. Se käy katsomon ihmisten sydämelle.

Käytöskukan ensi-ilta pidettiin entisen elokuvateatteri Pirkan nostalgisesti nuhjaantuneissa tiloissa, Amurin ja Pyynikin kaupunginosien rajalla Tampereella. Näyttämön taustalla oli Federico Fellinin La Strada -elokuvan mainos, jota Alperto Putkonen valaisi muutamalla provokatiivisella tavalla. Muistot vanhasta elokuvakokemuksesta tuorestuivat. Mietin teatterista Pirkankadulle astuessani Käytöskukan Gelsomina-yhteyksiä. La Stradan näyttelijät ovat reippaita nuoria aikuisia ja samalla he osaavat olla sydämeen sattuvia gelsominoja ja keijukaisia. Ajattelen, että Kesäyön unelma ei sovi millekään teatterille yhtä hyvin kuin Tampereen La Stradalle. Odotan malttamattomasti syksyä.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi