DEMARI
VAIN ILOA ELETYSTÄ
Ohjaaja Anu Panula pitää näytöksen aluksi lyhyen puheen. Hän kertoo, että hetki on historiallinen. Suomen ensimmäinen kehitysvammaisten teatteri la Strada on esittämässä ensimmäisen ensi-iltansa Elämän jano. Näyttelijöinä on kuusi naista ja kaksi miestä. lavastus muodostuu kahdeksasta tuolista. Näytelmää esitetään teatteri Tapiossa, entisen elokuvateatteri Pirkan tiloissa, Amurin ja Pyynukin kaupunginosien rajalla Tampereella. Kantaesityksen taustalla ovat ohjaajan äiti, näyttelijä Helena Haavisto (1927-2005) ja hänen isänsä, kapellimestari Jorma Panula (s.1930). Näytelmän teksti perustuu Haaviston runoille. Jorma Panula ja hänen poikansa Sami ovat säveltäneet näytelmälle musiikin.Ohjaajan tytär Joseppiina Kahiluoto soittaa orkesterissa viulua.
Rytmiä, sydäntä
Ohjaajan ja näyttelijöiden yhteinen rytmitaju, koko ensemblen ehdoton paneutuminen tunnetyöskentelyyn sekä yleisön herkkä osallistuminen hallitsevat ensi-iltaa. Arvokkaasti kulunut esitystila antaa mausteeksi nostalgioita elokuvataiteen nostalgioita ja assosiaatioita elokuvataiteen maailmasta. Federico Fellinin Gesolmina ja elämän punamustia värejä rakastavat Pohjois-Amerikan intiaanit nousevat näytelmän teemojen mukana mieleeni mukavan väkevästi. Elämän janon perustana on 26 lyhyttä, käsiohjelmassa erikseen nimettyä runokohtausta.Yleisö antaa aplodit jokaiselle kohtaukselle, mutta se ei häiritse kokonaisuuden muodostumista. Rytmi tekee kaikista kohtauksista napakan kauniita ja solmii ne monimuotoiseksi kokonaisuudeksi. Rytmi toimii yhdellä kertaa kokoavasti ja moni-ilmeisesti. Se sallii epäröintejä ja ottaa aina uudestaan mukaansa. Avomielisesti vakava mieliala muuttuu joskus hauskan svengaavaksi. Yksi näyttelijä laulaa ja kasi säestää hänen lauluaan tanssilla. normaalikokoisten aikuisten tanssi näyttää ihmeellisen lapsenomaiselta ja perhosmaiselta.laulu sanat kysyvät elämän mieltä.Lepattava antaa vastauksen. Soile piispan punamusta puvustus nostaa elämisen mielen kysymyksen lavalle liikuttavan painokkaasti. minun mielessäni käy saunomista harrastavia intiaaneja ja heidän ideansa elämän väreistä. Sauna oli olemassaolon kohtaamisen paikka. asiellä vallitsi rauha ja hiljainen sosiaalisuus. Tekijöiden tunne ja teoksen tunne näkyvät La Stradan esityksessä kiinnostavalla tavalla yhtä aikaa. Tahdikas tarmo,kaunis päättäväisyys ja hillitty avomielisyys hallitsevt tekijöiden työskentelyä. He kutovat teokensa matoksi, jossa on monia värejä. La Stradan näyttelijät paljastavat voimansa asteittain. Tunnevoima puhuu täysillä vasta viimeiseesä runossa. tunteiden matolla lentävät taiteilijat kohtaavat kuolleita kuljettavat lintuvaunut. He kieltäytyvät kohteliaasti astumasta vielä vaunuihin, mutta lupaavat tulla ilomielin mukaan, kunhan elämän läksyt on tehty valmiiksi. Nyt he kokevat vain iloa eletystä. Tunnevoiman vapauttaminen on elämän vaikeuksien voittamista Se auttaa ymmärtämään ymmärtämättömyyttä Luottavainen keskustelu lintuvaunujen ajurin kanssa on näytelmän lopputulos. Siinä on huumoria ja kaunista juhlavuutta.Näytelmän runolliset minät ovat päässeet hyvään päätökseensä alkukohdasta, jota määrittää uteliaiden ihmisten tungetteleva tuijotus.
SILMIÄ,SIILMIÄ
Kehitysvammaisten esikoisnäytelmän johdantokohtauksen nimenä "Silmiä,silmiä" Se avaa katsotuksi tulemisen, katsomisen, ymmärretyksi tulemisen ja ymmärtämisen teeman. la Stradan näyttelijät aloittavat utelijaiden katseiden kohreeksi joutuvan yksinäisen ihmisen tilanteesta. Sitten ihmisten joukossa yksin kulkeva katseiden kohde katsoo yllättäen takaisin. Hauska ymmärrys koskee ensin ympärillä hyörivien ihmisten pelejä ja leikkejä ja alkaa sitten hipoa koko yhdessä olemisen mieltä. aivan
Näyttelijät ottavat kontaktin toisiinsa ja muodostavat tilapäisiä näyttämökollektiiveja. Näyttelijöiden keskinäiset kontaktit luovat yhteyden ensemblen ja yleisön välille. La Stradan näytelmän tarkoituksena on avata katsojan sisäiset silmät. Katsomosalin tunnelmasta humaa, että tehtävä onnistuu täydellisesti.Teatteri taika toimii harvoin näin hiljaisesti, kauniisti ja samalla vastaan sanomattoman vakuuttavasti. Harvoin sattuu, että teatterissa näkee itsensä ja muut jollakin aivan uudella tavalla Nyt sattui. Sanaa "unohtumaton" tulee joskus käytettyä huolimattomasti. Nyt ei käy niin. Olen varma, että La Strada on näyttänyt minulle jotakin, jonka jälki pysyy mielessäni siihen saakka kun "elämän läksyt on luettu"
Demari Pertti Julkunen
AAMULEHTI 6.12.2009
Pieni ja köyhä La Strada
tarjoaa rytmejä, rauhaa ja Abbaa
Teatteri: Kehitysvammaisteatterissa ei hermoilla enempää kuin on tarvetta
Kun oven raosta kurkistaa, erottuu ensimmäiseksi kaksia asiaa. Ensinnäkin tilanne muistuttaa enemmän orkesterin kuin teatterin harjoituksia. Anu Panula lähestyy teatterilaisiaan kapellimestarin otteella pitäen tiukasti kiinni rytmeistä ja ajoituksista. “Rauha”, muistuttaa Panula monta kertaa. Välillä hän huomauttaa tuolien sijainnista, välillä näyttelijöiden kengistä tai puheen artikuloinnista.Toinen asia, johon huomio kiinnittyy välittömästi, on näyttämön poikki lepattava Tutu-Liisa Viljakainen. Jokaisessa esittävässä ryhmässä, niin bändissä, tanssiryhmässä kuin teatterissakin, on aina se joku, jonka innostus puskee näkyvimmin esiin. Ensivilkaisu näyttämölle kertoo, kuka se on La Strada -teatterissa. Eivät muutkaan silti seinäkukkasiksi jää. Jos jokin Suomen ensimmäisen kehitysvammaisteatterin näyttelijöitä yhdistää, sen ilmiselvän asian lisäksi, on voimakas esiintymisen himo. Runoesityksistä haluttaisiin edestä oikeisiin näytelmiin ja musiikkiesityksiin. “Anna Kimmo rahaa”, palauttaa viimein Marja Reitola napakasti tunnelman maan pinnalle, kun Kimmo Koski haaveilee jo ABBA-musikaalin suomiversiosta.
Avoin tunnelma säilyy
La Strada onkin vasta alkuvaiheissaan, pieni ja köyhä. Sen jäseniltä löytyy silti kokemusta pidemmältäkin ajalta. Viljakainen kertoo auliisti aikaisemmista, jo peruskoulun aikaisistakin näyttämötöistään. Hän haluaisi myös työskennellä ammattilaisten kanssa. Tieto siitä, että ainakin Ola Tuominen on tulossa katsomoon, herättääkin ennen esityksen alkua salissa jännittyneen iloisen odotuksen.
Vaikka H-hetki läheneekin minuutti minuutilta ei avoin ja välitön tunnelma häviä salista. Toisin kuin monissa tavanomaisemmissa teattereissa, La Stradassa ei hermoilla yhtään enempää kuin on tarvetta. Yleisön tultua Panula toivottaa sen tervetulleeksi ja istuu eturivin keskelle, kapellimestarin paikalle. Sitten näyttämölle marssii kahdeksan keskittynyttä ja energistä näyttelijää, täynnä lähes aggressiivista voimaa.
Huojentunut väsymys
Kun aplodit ovat vaimenneet ja yleisö siirtynyt aulaan, näyttelijöille tyypillinen huojentunut väsymys valtaa työryhmän. Jokainen purkaa sitä omalla tavallaan, jotkut ovat hiljaisempia, jotkut keskittyvät kadonneiden vaatteiden etsimiseen. Tutu-Liisa Viljakainen puolestaan kysyy aulaan päästyään ensimmäisenä: “Menikö hyvin?î
Vain olennainen jää jäljelle
La Strada -teatterin Elämän janosta ei jää päällimmäiseksi mieleen niinkään sisältö kuin tunnelma. Esitys on aseteltu tarkasti muotoon, mutta niin näyttämöllä kuin katsomossakin on harvinaisen selkeä tässä hetkessä olemisen tuntu. Eniten ennen esitystä pelkää tirkistelijänä olemista, tunkeutumista yksityiselle alueelle. Pelko osoittautuu turhaksi, sillä heti sisääntulostaan lähtien näyttelijät ottavat voimakkaan, suoraan katsomoon suuntautuvan esiintyjän asenteen. Helena Haaviston lyhyet, aforistiset runot seuraavat toisiaan peräjälkeen Jorma ja Sami Panulan tunnelmallisen musiikin rytmittämänä. Muoto on yksinkertainen, mutta siitä kohoaa harvinaisen avoin ja elävä ilmapiiri. Kullekin näyttelijälle on löytynyt omaa esiintyjäluonnetta vastaavia tekstejä. Kimmo Kosken pohdiskeleva ote ja Marja Reinolan voimakasolemus istuvat osuvasti kokonaisuuteen. Oikeastaan Elämän janossa on tunkeuduttu kiinni teatterin perusolemukseen. Ylimääräinen on karsittu pois, ja jäljelle jäävät sanat, liike ja tunne.
Jussi Suvanto AL 6.12.2009
|
AAMULEHTI 24.5.2011
LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
Tamperelainen kehitysvammaisten teatteri La Strada on ottanut rohkean askeleen ja tehnyt Anu Panulan ohjauksessa ensimmäisen kokoillan näytelmänsä. Haastetta on reilusti enemmän kuin teatterin ensimmäisessa tuotannossa, runokoosteessa Elämän Jano - eikä kuitenkaan yhtään liikaa, kuten lopputulos osoittaa. Ryhmä tulkitsee Johannes Linnankosken klassikkotarinan suomalaisen maaseudun Don Juanista koskettavasti, harvinaisella tunteen palolla. Kimmo Koski tekee maratonroolissaan naisia kaatavana Olavina erityisen ihailtavaa työtä. Valtavasta repliikkimäärästä huolimatta hän ehtii keskittyä myös tulkintaan.Tarinaa kantaa vähän eksynyt, mutta vilpittömästi rakkaudenjanoinen nuori mies, joka yleisöstä kuuluneista huokauksista päätellen jäi lähtemättömästi myös muutaman katsojan päiväuniin. Kyllikkiä näyttelevä Tutu-Liisa Viljanen ja esityksen muut naispuoliset näyttelijät ottavat vuorotellen sujuvasti haltuunsa paitsi Olavin sydämen myös näyttämön. Energia ja tunne eivät sammu hetkeksikään. Jokaisella repliikillä on väliä. Kokonaisuutta rytmittää Sami Panulan sovittama musiikki, jonka toteutuksen ryhmä hoitaa hienosti yhteistyönä. Kuiskaaja Paula Hakamaa tekee arvokkaan työn. Hänen tukensa ansiosta näyttelijät uskaltavat keskittyä olennaiseen: tulkitsemaan raikkaasti ja puhuttelevasti tarinan, jonka katsoja luuli jo tuntevansa läpikotaisin.
KAISA JÄRVELÄ A-L 24.5.2011
Pirkanmaan Sanomat
Tulipunakukka, ihmekukka
Uusimman tamperelaissovituksen Tulipunaisesta kukasta on tehnyt Anu Panula, jonka vetämä kaksivuotias kehitsvammaisteatteri La Strada innostui aiheesta työstäen sovituksen ensi-iltaan kuluvan vuoden toukokuussa teatteri Tapiossa. Rohkea ja hatun noston arvoinen teko, jossa rima kohotettiin korkealle. Esityksessä käytettiin Jorma Panulan säveltämää musiikkia Sami Panulan sovituksena tasokkaasti musisoivalle kvartetille. Musiikin osuus kasvaa sovituksessa olennaiseksi osaksi näytelmän sisällön ja hengen tulkitsijana. Myös monet ennestän tutu kansanlaulut sisältyvät esityksen laulujen sarjaan. Näkemässäni esityksessä lavan kaikki esiintyjät olivat mukana avoimen innostuneesti, täydellä sydämellä. Sosiaaliseen osattomuuteen usein tuomitut kehitysvammaiset pääsivät näytelmän vuoden kestäneen harjoitusprosessin aikana hienosti osalliseksi taiteen demokraattisesta maailmasta.
Jarno Hiilloskorpi, P S, heinäkuu 2011
|
AAMULEHTI 26.3.2012
 Kehitysvammaisteatteri
La Strada opettaa käytöstapoja
Kuva:ERIIKA AHOPELTO
Tutu-Liisa Viljanen (vas.) ja Eveliina Korlee ovat olleet mukana kaikissa La Stradan produktioissa.
Hyviä käytöstapoja juhlistava musiikki-ilottelu Käytöskukka sai sunnuntaina ensi-iltansa Tampereen Pirkankadulla olevassa Teatteri Tapion tiloissa. Anu Panulan ohjaama Käytöskukka on vuonna 2009 Tampereella perustetun kehitysvammaisteatterin La Stradan kolmas produktio. Näytelmän kenraaliharjoituksissa noin puolitoista tuntia ennen ensi-iltaa kuvatulla videolla lastradalaiset esittävät Sami Panulan säveltämän ja Anu Panulan sanoittaman kappaleen Bussi, jossa ihmisiä neuvotaan huomioon toisensa myös ruuhkaisissa aamubusseissa. Videolla esiintyvät näyttelijät ovat vasemmalta oikealla lukien Eveliina Korlee, Atte Selin, Tutu-Liisa Viljanen, Jaana Järvinen, Antti Keinonen, Kimmo Koski ja Anu Mäki Lisäksi Tutu-Liisa Viljanen ja Evelina Korlee kertovat, minkä takia teatteri on tärkeä harrastus juuri heille.
AAMULEHTI 27.3.2012
Hyvät tavat auttavat kaikkia
ANNE VÄLINORO
Ensi-ilta: 25.3. Teatteri Tapiossa Tampereella.
Elämän mukavuus on kiinni niin pienestä: hyvä sana, ele ja iloinen ilme eivät maksa mitään, mutta jopas alkavat asiat sujua. Kehitysvammaisteatteri La Stradan musikaalinen kevätilottelu muistuttaa hyvistä tavoista. Puolen tunnin pläjäys kuljettaa kaduilla ja rannoilla, teatterissa ja bussissa. Tuotanto on jo teatterin kolmas. Pari vuotta sitten nähtiin runoesitys, viime keväänä suomalaista klassikkodraamaa. Laulu tulipunaisesta kukasta herätti tamperelaisyleisön kerta heitolla ja toi ryhmälle Kulttuuriteko-palkinnon.
KÄYTÖSKUKKA PERUSTUU PEKKA SALON 1990-LUVULLA PIKKUKAKKOSELLETEKEMÄÄN OHJELMASARJAAN. POTPURI HARJOITTAA MUSIIKKITEATTERIN PERUSTAITOJA, YHTEISTÄ KOREOGRAFIAA, RYTMITYSTÄ JA ILMAISUN SELKEYTTÄ.
Musiikkiteatteri jos mikä vaatii esittäjältään kurinalaisuutta. Koko homma leviää, jos laulu ei ala kuin yhdestä suusta tai käsi nouse kuin koneistossa. Anu Panula on ohjaajana pistänyt ryhmän tiukille ja puolen tunnin matkalla ei epäröidä. Mutta onko ryhmä vähän liikaakin sidoksissa valmiiseen malliin? Olisiko improvisaatioon ollut sittenkin varaa? Näin persoonallisia esiintyjiä kuulisi mielellään omissa sooloissa.
MUTTA TUNNELMA: VASTAAVAA ET KOE MISSÄÄN MUUSSA TEATTERISSA TÄSSÄ KAUPUNGISSA.
Demokraatti 29.3.2012
Oodeja ilolle, tahdikkuudelle
ja teatteritaiteelle
Pertti Julkunen
Käytöskukka on tamperelaisen kehitysvamaisteatteri La Stradan kolmas ensi-ilta. Ensimmäinen oli vuonna 2009 esitetty sydämellisen kaunis Elämän jano, joka perustui Helena Haaviston runoihin. Varsinainen läpimurto oli vuoden 2011 Laulu tulipunaisesta kukasta. Hurmaavan tarmokas Linnankoski-tulkinta saavutti lämpimän yleisönsuosion ja herätti syvää innostusta teatterin ammattipiireissä. Käytöskukkaa ohjaaja Anu Panula luonnehtii kevyeksi välityöksi, sillä syksyllä ensi-iltansa saavaa William Shakespearen Kesäyön unelma suunnitellaan jo.
Kahden suuren produktion välissä tehty esitys kestää vain puoli tuntia ja on rakenteeltaan melko yksinkertainen, joten kevyt välityö on oikeutettu luonnehdinta. Tunnelma on iloinen ja hyväntuulinen, siis kevyt. Samalla Käytöskukka on mitä painavin teos. Näyttelijöiden taidot ja itsevarmuus ovat kehittyneet Tulipunakukan jälkeen vielä lisää. Yleisö otetan haltuun entistäkin herkemmin ja levollisemmin.
Käytöstavat kunniaan!
Käsikirjoitus perustuu Pekka Salon Pikkukakkoselle 1990-luvun alussa ohjaamaan Urpu Urputtaja tv-sarjaan. Teemana ovat hyvät käytöstavat. Ryhmä nuoria aikuisia taiteilijoita lähtee kaupungille ja käy muun muassa kioskilla, teatterissa, uimarannalla, ravintolassa, bussipysäkillä ja bussissa. Matkan varrella kohdataan tahdikkuuden ja toisen huomioon ottamisen ongelmia. Niitä käsiteltäessä lauletaan kymmenen Sami Panulan säveltämää ja Anu Panulan tai Pekka Salon sanoittamaa laulua.
Ryhmä antaa pahaan moralismiin sortumatta hyviä vinkkejä esimerkiksi teatterissa käymistä varten. Jos joku katsomossa koko ajan höpöttää, niin silloin itse näytelmästä kehno muisto jää. Näinhän se on. Aika usein joku tosiaan höpöttää katsomossa veret seisauttavan raivostuttavasti. Mutta työryhmä ei tyydy pelkkään hyvien käytösvinkkien antamiseen, vaan pohtii esityksen pohjalla olevaa vakavampaa erilaisuuden ja tahdikkuuden ongelmaa. On epähienoa häirita ja olla muutenkin ottamatta toista huomioon. Vielä epähienompaa on ottaa toinen huomionsa keskipisteeksi ja tuijottaa tätä siksi, että hän on erilainen.
Kehitysvammaiset tekevät vammojensa takia joitakin asioita toisella tavalla kuin monet muut ihmiset. He ovat siis erilaisia. Kehitysvammaisteatteri La Stradan näyttelijät ovat erilaisia kuin me tavalliset keskinkertaiset ihmiset myös siinä suhteessa, että he ovat suuria teatteritaiteilijoita.
Rytmikeijut hurmaavat yleisönsä
Ohjaaja Anu Panula istui eturivissä viistosti edessäni, joten minulla oli näköala hänen käsiinsä. Huomasin, että näytelmä tapahtui yhtä aikaa kahdessa paikassa: näyttämöllä ja ohjaajan sylissä. Esityspaikkojen välillä vallitsi tarkka ja lämmin yhteisymmärrys. Panula ohjasi näytelmäesitystä kuin intohimoinen kapellimestari sinfoniaorkesteria. Rytmi ja tunnelmien muutokset kulkivat hänen käsiensä kautta.
Näyttelijät eivät tyytyneet reagoimaan suggestiiviseen ohjaukseen vaan antoivat takaisin. Esityksen perustaksi syntyi elävä, nopeaa hoksaamista vaativa ja molemminpuolista ymmärtämystä syventävä vuorovaikutus.
La Stradan näyttelijöitä kannattaa kehua teknisistäkin ansioista. Puhe artikuloitui melko kuuluvaksi ja laulujen sanatkin erottuivat, vaikka musiikki soi joskus liian kovaa. Tätä paljon tärkeämpää on työryhmän ilmiömäinen rytmitaju ja rytmiikan hallinta. La Stradan esityksissä on kunkin musiikkikappaleen oman rytmin lisäksi tietty koko esitystä hallitseva perusrytmi, joka luo esityksen mielialan ja ilmaisee tekijöiden eettisen laadun ja pitää rakenteen koossa.
Kaikkein tärkeintä on se tapa, jolla La Strada luo yhteyden yleisöönsä. Heleä huumori ja joviaali luottavaisuus hallitsevat esitystä, jossa on myös pieni mutta hyvin tuntuva annos merkillistä unelmointia. Se käy katsomon ihmisten sydämelle.
Käytöskukan ensi-ilta pidettiin entisen elokuvateatteri Pirkan nostalgisesti nuhjaantuneissa tiloissa, Amurin ja Pyynikin kaupunginosien rajalla Tampereella. Näyttämön taustalla oli Federico Fellinin La Strada -elokuvan mainos, jota Alperto Putkonen valaisi muutamalla provokatiivisella tavalla. Muistot vanhasta elokuvakokemuksesta tuorestuivat. Mietin teatterista Pirkankadulle astuessani Käytöskukan Gelsomina-yhteyksiä. La Stradan näyttelijät ovat reippaita nuoria aikuisia ja samalla he osaavat olla sydämeen sattuvia gelsominoja ja keijukaisia. Ajattelen, että Kesäyön unelma ei sovi millekään teatterille yhtä hyvin kuin Tampereen La Stradalle. Odotan malttamattomasti syksyä.
|
